Puupillit rakennetaan tiettyyn perusvireeseen, jossa äänireikien paikat määräytyvät sävelasteikon sävelten mukaisesti. Nykyisin länsimaissa käytetään tasavireistä järjestelmää, ja koneistoja ja ääniaukkoja säätämällä soitinvalmistajat ovat onnistuneet tekemään puupuhaltimia, joissa tasaisella puhalluksella saa puhtaan tasavireisen asteikon soittimen koko äänialalta, ja samalla soittimen resonanssi ja äänenväri ovat myös tasaisen kauniita kauttaaltaan.
Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten tilanne oli hiukan toinen - puupillien rakennetta saneli ensisijaisesti luonnonsävelsarjan määrittelemä, soittimen perusrakenteen mukainen ääniaukkojen sijoittelu. Siten pillin omasta perussävellajista kovasti eriytyvä sävellaji vaati joko läppämekanismilta paljon korvaavia toimenpiteitä (lisävipusia) tai soittajan puhalluksella ja ansatsilla tekemää korjailua. Ja silti esim oboen H-duuri saattoi kuulostaa aika "itämaiselta"... tästä muistona vanhimmissa soitinoppaissa on monenlaisia intonointiohjeita sekä neuvoja kullekin soittimelle "luontaisesti hyvin soivista" tai "tyypillisistä" sävellajeista.
Äänipää-sivustolta http://www.aanipaa.tamk.fi/taajuu_1.htm lainatakseni:
"Musiikissa käytetään viritysäänenä normaali-a:ta, joka
nykyisin on 440 Hz. Se sovittiin vuonna 1939 Lontoossa. [...]. Viritystaajuus on vuosisatojen kuluessa muuttunut.
Ennen toista maailmansotaa soittimet viritettiin matalammalle,
normaali-a oli esim. Ranskassa vuodesta 1859 alkaen keskimäärin 435 Hz.
Sitä ennen viritystaajuus oli hyvin vaihteleva. [...] Viime vuosikymmeninä viritys on entisestään noussut;
nykyisin orkesterit käyttävät viritysäänenä 443-444 Hz. Tätä on
selitetty sillä, että konserttisalit ovat suuria ja siellä on paljon
häiriöääniä, joiden läpi musiikin on tunkeuduttava. Korkeammat äänet
ovat läpitunkevampia ja kirkkaampia. [...]"
Kun tänä päivänä kohtaa wanhan puupillin, kannattaa selvittää, mihin perusviritykseen se on rakennettu - onko a1 415Hz vai 445Hz vai jotain siltä väliltä (tuohon mahtuu jo puolisävelaskel!). Soitinta voi aina lyhentää, esim. oboen ja fagotin rööristä tai s-putkesta saa helposti lyhyemmän, mutta sitten muiden äänien paikat suhteellisesti menevät sekaisin, koska soitinrungossa reiät on porattu eri perusvirityksen mukaisesti määritellyn asteikon sävelten kohdille. Eikä reikien paikkoja tai kokoa niin vain vaihdeta. Ylärekisteri ja alarekisteri sekä ns. ylimenoäänet kärsivät ensimmäisenä jos keskirekisterin viritystasoa korjataan operoimalla - esim. klarinetissa g1-c2-alue, oboessa h1-cis2 ja f-g molemmissa
oktaaveissa sekä a2-c3, huilussa c2-es2. Parin Herzin eron saa korjattua puhallustavalla tai ansatsilla, mutta nopeasti soitettaessa ei sekään loputtomiin onnistu, ja epävireisten äänien määrä vain kasvaa.
Satavuotias huilu tai klarinetti voi siten olla soittokunnossa, mutta
yhteissoittoa nykyvalmisteisten pillien kanssa ei ehkä kannata yrittää
erilaisen virityksen vuoksi.
