Puupillit rakennetaan tiettyyn perusvireeseen, jossa äänireikien paikat määräytyvät sävelasteikon sävelten mukaisesti. Nykyisin länsimaissa käytetään tasavireistä järjestelmää, ja koneistoja ja ääniaukkoja säätämällä soitinvalmistajat ovat onnistuneet tekemään puupuhaltimia, joissa tasaisella puhalluksella saa puhtaan tasavireisen asteikon soittimen koko äänialalta, ja samalla soittimen resonanssi ja äänenväri ovat myös tasaisen kauniita kauttaaltaan.
Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten tilanne oli hiukan toinen - puupillien rakennetta saneli ensisijaisesti luonnonsävelsarjan määrittelemä, soittimen perusrakenteen mukainen ääniaukkojen sijoittelu. Siten pillin omasta perussävellajista kovasti eriytyvä sävellaji vaati joko läppämekanismilta paljon korvaavia toimenpiteitä (lisävipusia) tai soittajan puhalluksella ja ansatsilla tekemää korjailua. Ja silti esim oboen H-duuri saattoi kuulostaa aika "itämaiselta"... tästä muistona vanhimmissa soitinoppaissa on monenlaisia intonointiohjeita sekä neuvoja kullekin soittimelle "luontaisesti hyvin soivista" tai "tyypillisistä" sävellajeista.
Äänipää-sivustolta http://www.aanipaa.tamk.fi/taajuu_1.htm lainatakseni:
"Musiikissa käytetään viritysäänenä normaali-a:ta, joka
nykyisin on 440 Hz. Se sovittiin vuonna 1939 Lontoossa. [...]. Viritystaajuus on vuosisatojen kuluessa muuttunut.
Ennen toista maailmansotaa soittimet viritettiin matalammalle,
normaali-a oli esim. Ranskassa vuodesta 1859 alkaen keskimäärin 435 Hz.
Sitä ennen viritystaajuus oli hyvin vaihteleva. [...] Viime vuosikymmeninä viritys on entisestään noussut;
nykyisin orkesterit käyttävät viritysäänenä 443-444 Hz. Tätä on
selitetty sillä, että konserttisalit ovat suuria ja siellä on paljon
häiriöääniä, joiden läpi musiikin on tunkeuduttava. Korkeammat äänet
ovat läpitunkevampia ja kirkkaampia. [...]"
Kun tänä päivänä kohtaa wanhan puupillin, kannattaa selvittää, mihin perusviritykseen se on rakennettu - onko a1 415Hz vai 445Hz vai jotain siltä väliltä (tuohon mahtuu jo puolisävelaskel!). Soitinta voi aina lyhentää, esim. oboen ja fagotin rööristä tai s-putkesta saa helposti lyhyemmän, mutta sitten muiden äänien paikat suhteellisesti menevät sekaisin, koska soitinrungossa reiät on porattu eri perusvirityksen mukaisesti määritellyn asteikon sävelten kohdille. Eikä reikien paikkoja tai kokoa niin vain vaihdeta. Ylärekisteri ja alarekisteri sekä ns. ylimenoäänet kärsivät ensimmäisenä jos keskirekisterin viritystasoa korjataan operoimalla - esim. klarinetissa g1-c2-alue, oboessa h1-cis2 ja f-g molemmissa
oktaaveissa sekä a2-c3, huilussa c2-es2. Parin Herzin eron saa korjattua puhallustavalla tai ansatsilla, mutta nopeasti soitettaessa ei sekään loputtomiin onnistu, ja epävireisten äänien määrä vain kasvaa.
Satavuotias huilu tai klarinetti voi siten olla soittokunnossa, mutta
yhteissoittoa nykyvalmisteisten pillien kanssa ei ehkä kannata yrittää
erilaisen virityksen vuoksi.
lauantai 26. joulukuuta 2015
maanantai 24. elokuuta 2015
Kuin koru
Puupuhaltimien koneistot ovat huolellisen käsityön ja muotoilun sekä arvomateriaalien summa. Niille on luonnollinen toinen elämä sen jälkeen, kun soitin ei enää mitenkään sovellu soittoon - koruina!
Puupillin ainutlaatuiset kaulakorut, korvakorut ja riipukset klarinetin ja oboen osista nyt myynnissä!
Korvakorut 25€/pari
- koukut platinapinnoitettuja, lasihelmiä, swarowski-kristallia, kierrätetyt osat suojalakattu
Kaulakoru 40€
- hopeavanne, lukko-osat platinapinnoitettu, lasihelmiä, swarowski-kristallia, kierrätetyt osat suojalakattu
Riipus 15€
- lukko platinapinnoitettu, lasihelmiä, swarowski-kristallia, kierrätetyt osat suojalakattu
Puupillin ainutlaatuiset kaulakorut, korvakorut ja riipukset klarinetin ja oboen osista nyt myynnissä!
Korvakorut 25€/pari
- koukut platinapinnoitettuja, lasihelmiä, swarowski-kristallia, kierrätetyt osat suojalakattu
Kaulakoru 40€
- hopeavanne, lukko-osat platinapinnoitettu, lasihelmiä, swarowski-kristallia, kierrätetyt osat suojalakattu
Riipus 15€
- lukko platinapinnoitettu, lasihelmiä, swarowski-kristallia, kierrätetyt osat suojalakattu
Tilaukset ja tiedustelut:
puupilli@gmail.com
gsm 050-3463623
torstai 16. heinäkuuta 2015
Ruuvi putosi, apua!
Ruuveja saa varaosina monilta valmistajilta, ei tosin kaikilta, ja usein vain 10-50 kpl:n paketteina. Parasta siis kääntyä soitinkorjaajan puoleen. Sitä kautta paranevat mahdollisuudet saada sopiva ruuvi soittimeen. Ruuveja on nimittäin todella monenlaisia, ja vääränlainen tuhoaa soittoa yhtä paljon kuin puuttuva.
Kuvassa on huilun, klarinetin, oboen ja fagotin koneistoruuveja. Taustaruudukossa pikkuruutu on 3 x 3 mm. Isoin (fagotin) ruuvi on siten n. 10 mm pitkä, pienin (oboen säätöruuvi) alle 3 mm. Kärjen kiilamaisuus vaihtelee paljon ja sillä on suuri merkitys vipuosan liikkumiseen.
Eri valmistajilla on omia versioitaan ruuveista, eikä varsinaisia standardeja ole. Kierteetkin voivat olla erilaisia (metri- tai tuumajärjestelmää, eri jyrkkyyskulmilla).
Pidä ruuveista huolta, eli katsele soitintasi sillä silmällä melko usein niin huomaat jos jokin ruuvi alkaa elää ja osoittaa karkailuoireita - silloin ruuvaa se paikoilleen ennen kuin on myöhäistä!
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
Röörinvalmistusohje tiivistettynä
Muutamaan sivuun tiivistetty ohje oboen röörin sitomisesta ja veiston perusteista.
lauantai 27. kesäkuuta 2015
Wanhan klarinetin kunnostus
Tuli vastattavaksi kysymys "kirpparilta löydetyn" wanhan klarinetin huollosta.
Nämä periaatteet toimivat myös oboen kohdalla, koneiston osalta myös muihin puupuhaltimiin.
Vanhat ranskalaiset ja englantilaiset klarinetit ovat tavallisesti hyvää puuta ja koneistoltaan huolella tehtyjä eli hyvinkin kunnostuskelpoisia. Tsekkiläiset, etenkin Tsekkoslovakian aikaiset, sekä amerikkalaiset klarinetit ovat tekotavoiltaan ihan laidasta laitaan, joten pitää olla ekspertti erottamaan nuhjuisesta pillistä mikä on helmi ja mikä romu.
Oletan että huollettavaksi aiotussa klarinetissa ei ole rungossa halkeamia eikä koneistossa vääntymiä.
Rungon huollosta:
Kun koneisto on irrotettu rungosta (pilareita ei irroiteta), rungon puhdistus onnistuu parhaiten vesipesulla käsinestesaippuan kera, vanha hammasharja on oiva apu tässä. Sitten kuivaus puuvillaliinalla (piippurassilla pilarien läpimenot), ja pumpulipuikoilla ääniaukkojen putsaus. Lopuksi ulkopinta sekä ääniaukot sivellään ohuelti runkoöljyllä. Öljyn tulee olla tarpeeksi pienimolekyylistä jotta se "imeytyy" puun pintahuokosiin - grenadilla ja muut "mustapuut" ovat niin tiukkaa puuta, että kovin syvälle mikään öljy ei mene, mutta puhtaalle pinnalle sivelty öljy korvaa siitä käsihikeen irronneen puun oman öljyn ja parantaa pintaosien joustavuutta ehkäisten siten halkeamien syntyä ja parantaen lämpötila- ja kosteusmuutosten sietoa. Sopivia öljyjä löytyy sekä soitinkaupoista (bore oil for wood), että ruokakaupasta tai luontaistuotekaupasta: hieno kylmäpuristettu neitsytoliiviöljy, seesaminsiemenöljy tai rypälekiviöljy ovat sopivia. Pellavaöljyt sekä manteliöljyt ovat isomolekyylisiä, sitkoisia öljyjä, joista muodostuu puun pinnalle kalvo; siihen tarttuu pöly ja muu lika, ja öljykalvolla on taipumus lämmitessä (soittaessa) ajelehtia vähitellen tyynyihin jolloin ne menevät pilalle. Nämä kalvon muodostavat öljyt tahraavat myös soittajan käsiä pieninäkin määrinä.
Koneiston huolto:
Hopeoidun koneiston voi puhdistaa hopeanpuhdistusliuoksella (Johnssonin Silver Quick tai vastaava), joka neutraloidaan saippuapesulla ja huuhdotaan huolellisesti. Sen jälkeen akseliputkien sisäpuolet sekä ruuvipesät puhdistetaan vanhoista rasvajäämistä asetonilla ja piippurassilla. Lopuksi vipuosien pinnat voi kiillottaa joko hopealiinalla (saa esim. kultasepänliikkeistä) tai vaikka puhtaalla säämiskällä. Erityisen likaisen koneiston osat voi laittaa ultraäänipuhdistimeen, kunhan tyynyt on poistettu läppäkupeista.
Jos kulumakohdista pilkistää messinkiseos (josta koneiston osat on valettu tai juotettu), voi pintaan sipaista väritöntä kynsilakkaa tai suihkuttaa metallilakkaa, jotta kuluma ei syvene eikä käsiin tule soittaessa nikkelialtistusta tai seoksessa olevan kuparin tuomaa viherrystä.
Osa koneiston säätökorkeista ja huovista varmaan irtoaa puhdistuksen yhteydessä, mutta ne olisi joka tapauksessa uusittava kun tyynyt uusitaan.
Jos runkoliitoskorkit kaipaavat uusimista, ne on helppoa uusia tässä vaiheessa kun koneisto ei ole hankaloittamassa työskentelyä. Eri paksuisia korkkilevyjä (paksuus 0.8-1.5 mm) saa soitintarvikeliikkeistä. Ns. keinokorkkia eli korkinnäköistä solumuovia en suosittele, sen hiertämisenkestävyys käytössä on osoittautunut heikoksi ja ongelmia tuottaa myös liimattavuus sekä mahdollinen hionta wanhan soittimen upotuksiin sopivaksi.
Tyynyistä ja tyynyttämisestä:
Soitinvarustevalmistajilta saa sekä irtotyynyjä että soitinkohtaisia tyynysarjoja, perinteisiä huopa+kalannahkakalvo-malleja, nahkaisia, korkkisia tai modernimpia (ja kalliimpia) gore-tex/ waterproof/ hi-tech/non-stick -tyynyjä poikkeuksellisen kovaan käyttöön. Tyynysarjat eivät ehkä sellaisenaan sovi vanhaan soittimeen, koska sarjoihin valitaan nykyisin tavallisimpien klarinettien läppäkokojen mukaiset tyynyt (Buffet, Selmer, Yamaha). Tyynyjen halkaisija tulee kuitekin olla soittimen läppien mukainen siten, että tyynyn reuna nojaa läppäkupin reunukseen mutta ei ylitä sitä. Tyynyt eivät myöskään saa olla aiempia paksummat, koska soitettavuus ja intonaatio siten muuttuvat hankalammiksi. Tyynyjen kiinnitys on parasta tehdä lämmitettävällä tyynylakalla, jolloin vipuosan asentamisen jälkeen läppää voidaan lämmittää ja tyynyn asento saada optimaalisesti reikää peittäväksi. Samalla varmistetaan että aukeamakorkeus on oikea ja reiästä tulevan äänen intonaatio kohdillaan.
Klarinetti on mekaniikaltaan puupuhaltimista yksinkertaisin, joten huolellisella työstöllä ja maltilla sekä sopivilla välineillä ja materiaaleilla sen huoltaminen kotioloissa ei ole mitenkään mahdotonta. Wanhan soittimen kohdalla saattaa kuitenkin tulla eteen erityistilanteita, joten ellei ole kokemusta ainoankaan modernin, soittokuntoisen klarinetin huoltamisesta, en suosittele wanhaa soitinta ensimmäiseksi työksi.
Nämä periaatteet toimivat myös oboen kohdalla, koneiston osalta myös muihin puupuhaltimiin.
Vanhat ranskalaiset ja englantilaiset klarinetit ovat tavallisesti hyvää puuta ja koneistoltaan huolella tehtyjä eli hyvinkin kunnostuskelpoisia. Tsekkiläiset, etenkin Tsekkoslovakian aikaiset, sekä amerikkalaiset klarinetit ovat tekotavoiltaan ihan laidasta laitaan, joten pitää olla ekspertti erottamaan nuhjuisesta pillistä mikä on helmi ja mikä romu.
Oletan että huollettavaksi aiotussa klarinetissa ei ole rungossa halkeamia eikä koneistossa vääntymiä.
Yleisesti:
Runko
tarvitsee puhdistuksen ja öljyä,
koneisto samoin, ja tyynytkin olisi syytä puhdistaa, todennäköisesti uusia.
Tästä ei mitenkään selviä purkamatta koneistoa. Ruuveja ei kannata
pelätä, hyvällä ruuvarisarjalla ja huolellisella työllä homma ei ole mahdoton. Osat on syytä pitää pöydällä hyvässä järjestyksessä,
jotta saa ne oikeassa järjestyksessä takaisin. Aikaa saattaa hyvinkin vierähtää viikon iltapuhteiden verran.Rungon huollosta:
Kun koneisto on irrotettu rungosta (pilareita ei irroiteta), rungon puhdistus onnistuu parhaiten vesipesulla käsinestesaippuan kera, vanha hammasharja on oiva apu tässä. Sitten kuivaus puuvillaliinalla (piippurassilla pilarien läpimenot), ja pumpulipuikoilla ääniaukkojen putsaus. Lopuksi ulkopinta sekä ääniaukot sivellään ohuelti runkoöljyllä. Öljyn tulee olla tarpeeksi pienimolekyylistä jotta se "imeytyy" puun pintahuokosiin - grenadilla ja muut "mustapuut" ovat niin tiukkaa puuta, että kovin syvälle mikään öljy ei mene, mutta puhtaalle pinnalle sivelty öljy korvaa siitä käsihikeen irronneen puun oman öljyn ja parantaa pintaosien joustavuutta ehkäisten siten halkeamien syntyä ja parantaen lämpötila- ja kosteusmuutosten sietoa. Sopivia öljyjä löytyy sekä soitinkaupoista (bore oil for wood), että ruokakaupasta tai luontaistuotekaupasta: hieno kylmäpuristettu neitsytoliiviöljy, seesaminsiemenöljy tai rypälekiviöljy ovat sopivia. Pellavaöljyt sekä manteliöljyt ovat isomolekyylisiä, sitkoisia öljyjä, joista muodostuu puun pinnalle kalvo; siihen tarttuu pöly ja muu lika, ja öljykalvolla on taipumus lämmitessä (soittaessa) ajelehtia vähitellen tyynyihin jolloin ne menevät pilalle. Nämä kalvon muodostavat öljyt tahraavat myös soittajan käsiä pieninäkin määrinä.
Öljy saa imeytyä runkoon 1-2 vrk, sen jälkeen ylimääräinen öljy pyyhitään huolellisesti pois esim. käsipaperilla.
Hopeoidun koneiston voi puhdistaa hopeanpuhdistusliuoksella (Johnssonin Silver Quick tai vastaava), joka neutraloidaan saippuapesulla ja huuhdotaan huolellisesti. Sen jälkeen akseliputkien sisäpuolet sekä ruuvipesät puhdistetaan vanhoista rasvajäämistä asetonilla ja piippurassilla. Lopuksi vipuosien pinnat voi kiillottaa joko hopealiinalla (saa esim. kultasepänliikkeistä) tai vaikka puhtaalla säämiskällä. Erityisen likaisen koneiston osat voi laittaa ultraäänipuhdistimeen, kunhan tyynyt on poistettu läppäkupeista.
Jos kulumakohdista pilkistää messinkiseos (josta koneiston osat on valettu tai juotettu), voi pintaan sipaista väritöntä kynsilakkaa tai suihkuttaa metallilakkaa, jotta kuluma ei syvene eikä käsiin tule soittaessa nikkelialtistusta tai seoksessa olevan kuparin tuomaa viherrystä.
Osa koneiston säätökorkeista ja huovista varmaan irtoaa puhdistuksen yhteydessä, mutta ne olisi joka tapauksessa uusittava kun tyynyt uusitaan.
Jos runkoliitoskorkit kaipaavat uusimista, ne on helppoa uusia tässä vaiheessa kun koneisto ei ole hankaloittamassa työskentelyä. Eri paksuisia korkkilevyjä (paksuus 0.8-1.5 mm) saa soitintarvikeliikkeistä. Ns. keinokorkkia eli korkinnäköistä solumuovia en suosittele, sen hiertämisenkestävyys käytössä on osoittautunut heikoksi ja ongelmia tuottaa myös liimattavuus sekä mahdollinen hionta wanhan soittimen upotuksiin sopivaksi.
Tyynyistä ja tyynyttämisestä:
Soitinvarustevalmistajilta saa sekä irtotyynyjä että soitinkohtaisia tyynysarjoja, perinteisiä huopa+kalannahkakalvo-malleja, nahkaisia, korkkisia tai modernimpia (ja kalliimpia) gore-tex/ waterproof/ hi-tech/non-stick -tyynyjä poikkeuksellisen kovaan käyttöön. Tyynysarjat eivät ehkä sellaisenaan sovi vanhaan soittimeen, koska sarjoihin valitaan nykyisin tavallisimpien klarinettien läppäkokojen mukaiset tyynyt (Buffet, Selmer, Yamaha). Tyynyjen halkaisija tulee kuitekin olla soittimen läppien mukainen siten, että tyynyn reuna nojaa läppäkupin reunukseen mutta ei ylitä sitä. Tyynyt eivät myöskään saa olla aiempia paksummat, koska soitettavuus ja intonaatio siten muuttuvat hankalammiksi. Tyynyjen kiinnitys on parasta tehdä lämmitettävällä tyynylakalla, jolloin vipuosan asentamisen jälkeen läppää voidaan lämmittää ja tyynyn asento saada optimaalisesti reikää peittäväksi. Samalla varmistetaan että aukeamakorkeus on oikea ja reiästä tulevan äänen intonaatio kohdillaan.
Mallia näkee esim. tästä videosta: clarivid 82a how to replace clarinet pads.ref - YouTube
Selostus on amerikkalaisen perusteellinen eikä käytettävä liima-aine ole meillä saatavilla, mutta tyynylakka (french shellack) toimii melko
samoin.
Klarinetissa
on muutama erityinen paikka, jotka on säätökorkin tai puskurihuovan
avulla säädettävä. Ns. ankanjalka alarungon isojen läppien kytkijänä on
tärkeä, ja runkoliitoksen yli soittimen oikeassa kyljessä tuleva
vipuvarsi samoin. Joskus ylärungossa a- ja gis-vipujen ristiinmenokohdassa on paikka ohuelle säätökorkille, joskus siinä on säätöruuvi.Klarinetti on mekaniikaltaan puupuhaltimista yksinkertaisin, joten huolellisella työstöllä ja maltilla sekä sopivilla välineillä ja materiaaleilla sen huoltaminen kotioloissa ei ole mitenkään mahdotonta. Wanhan soittimen kohdalla saattaa kuitenkin tulla eteen erityistilanteita, joten ellei ole kokemusta ainoankaan modernin, soittokuntoisen klarinetin huoltamisesta, en suosittele wanhaa soitinta ensimmäiseksi työksi.
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Sisäänsoitto
Klarinetistin pitkään soittamatta ollut pilli oli huollossa. Kunnostettu pilli oli ensin hiukan tukkoinen soitettava mutta jo toisen soittokerran jälkeen sointi alkoi kuulostaa tutulta ja ääni tuli helpommin.
- Paraneeko klarinetin sointi itsekseen? pohti soitonharrastaja.
Kyllä tavallaan sointi paranee "itsestään", eli soittamalla. Kyse on ns. sisäänsoitosta.
Koska klarinetti oli ollut pitkään soittamatta, oli runkomateriaalin resonanssi kadonnut. Kuivuminen edesauttoi tuota prosessia. Huollon yhteydessä runko öljyttiin pienimolekyylisellä erikoisöljyllä, ja puun luontaista joustoa palautui siten jonkin verran. Tämä joustavuus parantaa pillin resonointiominaisuuksia, mutta vasta kun soitinta soitetaan eli resonanssia synnytetään. Uusilla pilleillä täyden soinnin saavuttamiseen voi mennä jopa vuosi, vanhan soittimen uudelleen sisäänsoitto kestää yleensä paljon lyhyemmän ajan, riippuen tietysti paljonko sillä soitetaan. Ensin sointi aukeaa keskirekisteriin, sitten alarekisteriin ja viimeisenä heleytyy ylärekisteri (sekä aivan alimmat äänet). Soinnin kehittyessä nyanssien vivahteikkuus kasvaa, eri voimakkuuksia on helpompi soittaa, ja äänen sävy saa lisää värejä. Tavallisesti erilaiset "tuhinat" häviävät asteittain sisäänsoiton aikana.
Luonnollisesti tätä soinnin aukeamista tapahtuu vain puurunkoisissa (ja jalometallisissa) soittimissa, eli esim. eboniitti(muovi)runkoiset klarinetit ja oboet ovat heti uutena juuri sellaisia kuin tulevat olemaan jatkossakin, eikä ääni ole läheskään yhtä sävykäs kuin puurunkoisissa pilleissä.
Ja pienemmässä mittakaavassa sama prosessi tapahtuu jokaiselle klarinetin lehdykälle sekä oboen ja fagotin röörille - nehän ovat puumaista luonnonmateriaalia (Arundo donax -ruokoa), jolla on omat resonanssiominaisuutensa. Ammattimuusikot soittavat usein uusilla lehdyköillä 2-5 harjoituskertaa vain skaaloja ja etydejä ennen kuin päättävät, onko lehdykästä/rööristä tulossa orkesteriharjoituksiin ja konsertteihin sopiva päre. Noiden harjoituskertojen aikana lehdykän/röörin soinnilliset ominaisuudet paljastuvat vaiheittain. Uudella lehdykällä/röörillä soitetaan ensin lyhyehköjä aikamääriä vain keskirekisterissä, sitten alarekisterissä ja vasta myöhemmin ylintä rekisteriä, alussa keskivoimakkuudella ja vasta parin kerran jälkeen fortessa. Hyvin sisäänsoitettu lehdykkä/rööri kestää hyväsointisena pidempään kuin sellainen, joka laatikosta otettuna joutuu suoraan rankkaan käyttöön, fortesoittoon äärirekistereissä tai pitkissä jaksoissa. Tästä on jopa tieteellisellä metodilla tutkien saatu näyttöä.
Itselleni nuo sisäänsoittoprosessit ovat tulleet tutuiksi opiskellessani oboensoittoa Sibelius-Akatemiassa sekä työskennellessäni päätoimisena soitonopettajana lähes 25 vuotta. Omassa käytössä oleva soitin on vaihtunut muutamaan kertaan ja aina on tarvittu sisäänsoittovaihe, kestot vaihtelivat parista kuukaudesta puoleentoista vuoteen. Oboen lisäksi olen soittanut englannintorvea aika paljon, huilua jonkin verran ja klarinettia vähän vähemmän. Alan kirjallisuudessa (etenkin englanninkielisessä) on paljon kuvauksia siitä, mikä olisi suositeltavin sisäänsoittometodi millekin soittimelle; soitettavan musiikkimateriaalin tyylit eri kirjoittajilla vaihtelevat mutta periaate on kaikilla pohjimmiltaan tuo jota yllä kuvasin.
Ja samalla kun soittimen ominaisuudet aukeavat parhaimmilleen, kehittyy soittajan tuntemus soittimen laadusta ja ominaisuuksista tarkemmaksi ja herkemmäksi - "yhteistyö" lujittuu ja taiteelliselle nautinnolle kasvaa juuret. Soittajasta tulee instrumenttinsa osa.
- Paraneeko klarinetin sointi itsekseen? pohti soitonharrastaja.
Kyllä tavallaan sointi paranee "itsestään", eli soittamalla. Kyse on ns. sisäänsoitosta.
Koska klarinetti oli ollut pitkään soittamatta, oli runkomateriaalin resonanssi kadonnut. Kuivuminen edesauttoi tuota prosessia. Huollon yhteydessä runko öljyttiin pienimolekyylisellä erikoisöljyllä, ja puun luontaista joustoa palautui siten jonkin verran. Tämä joustavuus parantaa pillin resonointiominaisuuksia, mutta vasta kun soitinta soitetaan eli resonanssia synnytetään. Uusilla pilleillä täyden soinnin saavuttamiseen voi mennä jopa vuosi, vanhan soittimen uudelleen sisäänsoitto kestää yleensä paljon lyhyemmän ajan, riippuen tietysti paljonko sillä soitetaan. Ensin sointi aukeaa keskirekisteriin, sitten alarekisteriin ja viimeisenä heleytyy ylärekisteri (sekä aivan alimmat äänet). Soinnin kehittyessä nyanssien vivahteikkuus kasvaa, eri voimakkuuksia on helpompi soittaa, ja äänen sävy saa lisää värejä. Tavallisesti erilaiset "tuhinat" häviävät asteittain sisäänsoiton aikana.
Luonnollisesti tätä soinnin aukeamista tapahtuu vain puurunkoisissa (ja jalometallisissa) soittimissa, eli esim. eboniitti(muovi)runkoiset klarinetit ja oboet ovat heti uutena juuri sellaisia kuin tulevat olemaan jatkossakin, eikä ääni ole läheskään yhtä sävykäs kuin puurunkoisissa pilleissä.
Ja pienemmässä mittakaavassa sama prosessi tapahtuu jokaiselle klarinetin lehdykälle sekä oboen ja fagotin röörille - nehän ovat puumaista luonnonmateriaalia (Arundo donax -ruokoa), jolla on omat resonanssiominaisuutensa. Ammattimuusikot soittavat usein uusilla lehdyköillä 2-5 harjoituskertaa vain skaaloja ja etydejä ennen kuin päättävät, onko lehdykästä/rööristä tulossa orkesteriharjoituksiin ja konsertteihin sopiva päre. Noiden harjoituskertojen aikana lehdykän/röörin soinnilliset ominaisuudet paljastuvat vaiheittain. Uudella lehdykällä/röörillä soitetaan ensin lyhyehköjä aikamääriä vain keskirekisterissä, sitten alarekisterissä ja vasta myöhemmin ylintä rekisteriä, alussa keskivoimakkuudella ja vasta parin kerran jälkeen fortessa. Hyvin sisäänsoitettu lehdykkä/rööri kestää hyväsointisena pidempään kuin sellainen, joka laatikosta otettuna joutuu suoraan rankkaan käyttöön, fortesoittoon äärirekistereissä tai pitkissä jaksoissa. Tästä on jopa tieteellisellä metodilla tutkien saatu näyttöä.
Itselleni nuo sisäänsoittoprosessit ovat tulleet tutuiksi opiskellessani oboensoittoa Sibelius-Akatemiassa sekä työskennellessäni päätoimisena soitonopettajana lähes 25 vuotta. Omassa käytössä oleva soitin on vaihtunut muutamaan kertaan ja aina on tarvittu sisäänsoittovaihe, kestot vaihtelivat parista kuukaudesta puoleentoista vuoteen. Oboen lisäksi olen soittanut englannintorvea aika paljon, huilua jonkin verran ja klarinettia vähän vähemmän. Alan kirjallisuudessa (etenkin englanninkielisessä) on paljon kuvauksia siitä, mikä olisi suositeltavin sisäänsoittometodi millekin soittimelle; soitettavan musiikkimateriaalin tyylit eri kirjoittajilla vaihtelevat mutta periaate on kaikilla pohjimmiltaan tuo jota yllä kuvasin.
Ja samalla kun soittimen ominaisuudet aukeavat parhaimmilleen, kehittyy soittajan tuntemus soittimen laadusta ja ominaisuuksista tarkemmaksi ja herkemmäksi - "yhteistyö" lujittuu ja taiteelliselle nautinnolle kasvaa juuret. Soittajasta tulee instrumenttinsa osa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)