Klarinetistin pitkään soittamatta ollut pilli oli huollossa. Kunnostettu pilli oli ensin hiukan tukkoinen soitettava mutta jo toisen soittokerran jälkeen sointi alkoi kuulostaa tutulta ja ääni tuli helpommin.
- Paraneeko klarinetin sointi itsekseen? pohti soitonharrastaja.
Kyllä tavallaan sointi paranee "itsestään", eli soittamalla. Kyse on ns. sisäänsoitosta.
Koska klarinetti oli ollut pitkään soittamatta, oli runkomateriaalin
resonanssi kadonnut. Kuivuminen edesauttoi tuota prosessia. Huollon yhteydessä runko öljyttiin pienimolekyylisellä
erikoisöljyllä, ja puun luontaista joustoa palautui siten jonkin
verran. Tämä joustavuus parantaa pillin resonointiominaisuuksia, mutta vasta kun
soitinta soitetaan eli resonanssia synnytetään. Uusilla pilleillä
täyden soinnin saavuttamiseen voi mennä jopa vuosi, vanhan soittimen
uudelleen sisäänsoitto kestää yleensä paljon lyhyemmän ajan, riippuen
tietysti paljonko sillä soitetaan. Ensin sointi aukeaa keskirekisteriin,
sitten alarekisteriin ja viimeisenä heleytyy ylärekisteri (sekä aivan
alimmat äänet). Soinnin kehittyessä nyanssien vivahteikkuus kasvaa, eri
voimakkuuksia on helpompi soittaa, ja äänen sävy saa lisää värejä.
Tavallisesti erilaiset "tuhinat" häviävät asteittain sisäänsoiton
aikana.
Luonnollisesti tätä soinnin aukeamista tapahtuu vain
puurunkoisissa (ja jalometallisissa) soittimissa, eli esim.
eboniitti(muovi)runkoiset klarinetit ja oboet ovat heti uutena juuri sellaisia
kuin tulevat olemaan jatkossakin, eikä ääni ole läheskään yhtä sävykäs
kuin puurunkoisissa pilleissä.
Ja pienemmässä mittakaavassa
sama prosessi tapahtuu jokaiselle klarinetin lehdykälle sekä oboen ja fagotin röörille - nehän ovat
puumaista luonnonmateriaalia (Arundo donax -ruokoa), jolla on omat
resonanssiominaisuutensa. Ammattimuusikot soittavat usein uusilla
lehdyköillä 2-5 harjoituskertaa vain skaaloja ja etydejä ennen kuin
päättävät, onko lehdykästä/rööristä tulossa orkesteriharjoituksiin ja
konsertteihin sopiva päre. Noiden harjoituskertojen aikana lehdykän/röörin
soinnilliset ominaisuudet paljastuvat vaiheittain. Uudella lehdykällä/röörillä
soitetaan ensin lyhyehköjä aikamääriä vain keskirekisterissä, sitten
alarekisterissä ja vasta myöhemmin ylintä rekisteriä, alussa
keskivoimakkuudella ja vasta parin kerran jälkeen fortessa. Hyvin
sisäänsoitettu lehdykkä/rööri kestää hyväsointisena pidempään kuin sellainen,
joka laatikosta otettuna joutuu suoraan rankkaan käyttöön, fortesoittoon
äärirekistereissä tai pitkissä jaksoissa. Tästä on jopa tieteellisellä
metodilla tutkien saatu näyttöä.
Itselleni nuo
sisäänsoittoprosessit ovat tulleet tutuiksi opiskellessani oboensoittoa
Sibelius-Akatemiassa sekä työskennellessäni päätoimisena
soitonopettajana lähes 25 vuotta. Omassa käytössä oleva soitin on
vaihtunut muutamaan kertaan ja aina on tarvittu sisäänsoittovaihe, kestot vaihtelivat parista kuukaudesta puoleentoista vuoteen. Oboen
lisäksi olen soittanut englannintorvea aika paljon, huilua jonkin verran ja
klarinettia vähän vähemmän. Alan
kirjallisuudessa (etenkin englanninkielisessä) on paljon kuvauksia
siitä, mikä olisi suositeltavin sisäänsoittometodi millekin soittimelle;
soitettavan musiikkimateriaalin tyylit eri kirjoittajilla vaihtelevat
mutta periaate on kaikilla pohjimmiltaan tuo jota yllä kuvasin.
Ja samalla kun soittimen ominaisuudet aukeavat parhaimmilleen, kehittyy soittajan tuntemus soittimen laadusta ja ominaisuuksista tarkemmaksi ja herkemmäksi - "yhteistyö" lujittuu ja taiteelliselle nautinnolle kasvaa juuret. Soittajasta tulee instrumenttinsa osa.
